Blogi 3 vuotta

Muuttoruljanssi alkaa olla voiton puolella. Koti alkaa näyttämään kodilta ja muotoutuu just sellaseksi kun halutaan. Kotiutuminen on alkanut mukavasti ja vielä ois vähän puuhaa, pääasiassa laatikoiden purkamista. En muistanutkaan kuinka raskasta muuttaminen voi olla, mut pahin on jo kaukana takana. Herrajjee mä oon onnellinen.

Kello on 10 illalla ja muistin kun muistinkin huomata blogini synttärit.
Tää on ollut ensimmäinen blogi jota mä en ole jättänyt niinsanotusti kesken. Tänne oon aina palannut vaikka olisi monen kuukauden tauko takana. Just tämä blogi on ollut mulle jotenkin erityisen tärkee, vaikkei mulla olekaan juuri muita lukijoita ku omat kaverit. Siinä on loppupeleissä kyllä mukava kourallinen, ja mua henk koht ei haittaa vaikkei tästä blogista ikinä tulisikaan kovin suosittua. Tästä blogista on ollut mulle apua esimerkiksi stressinpurkamisessa. Ajatusten kirjoittaminen ylös on aina auttanut mua vaikeina aikoina, siksi pidän myös erillistä päiväkirjaa. Blogi on enemmän niitä ajatuksia varten, jotka uskallan julkaista nettiin.
Mä toivon että jaksan pitää tätä blogia pystyssä vielä vuosia. Täällä on tallessa sekä kipeitä että hyviä muistoja, ja muistoja mä haluan luoda ja tallentaa yhä lisää. Yhtäkään tekstiä en ole toistaiseksi poistanut vaikka välillä tekisi mieli, mut mä haluan vaan kuvitella mielessä itseni 10 vuoden päästä lukemassa näitä tekstejä naureskellen ja muistellen.

Ei tässä muuta sitten kait kuin että kirjoitellaan taas~

Ajatuksia ylipainosta

Aika rientää, kuukaudet vierii. Elämä muuttuu. Ens viikolla ois tarkoitus jo muuttaa, vatsanpohjaa kutkuttaa niin että tekee mieli itkeä ilosta. Jännittää.

Tän postauksen aiheena on kaunistelematta ja kaartelematta lihavuus.
Olen ollut pitkään ylipainoinen. Eikä mulla oo mitään syytä alkaa huijaamaan että mulla on vaan painavat luut, tai että olen luonnostaan raskasrakenteinen. Totuus on että mä olen melko reilusti ylipainoinen, ja se ei johdu mistään muusta kuin elämäntavoista.
Mun lihominen alkoi jo yläasteen aikoihin kiusaamisen ja henkisen sairastumisen myötä. Siitäkin ollaan kasvettu kokoa melko huolella. Olen aina ollut tunnesyöjä, ongelmana on myös epäsäännöllinen ruokailu. Joskus olen päiviä syömättä joka johtaa siihen että syön liikaa kun viimein asetun lautasen äärelle. Musta siinä ei ole mitään ihailtavaa, ja häpeän mun kroppaa lähes jokaisen sekunnin mun elämästä. Ja sellainen elämä on todella raskasta. Etenkin kun ei ole henkisellä tasolla voimia tehdä asialle mitään. Geeneissäni kulkee taipumus helppoon lihomiseen ja laihdutus on vaikeaa. Aineenvaihduntajuttuja varmaan.
Ahdistuneisuuden kanssa ylipainoisuus on erittäin huono match. Kun ennestään pelkää jo ihmisiä, mieltä ruokkii se ajatus että mua on oikeus halveksia ja kiusata koska olen lihava. Mun on vaikeaa pukeutua esimerkiksi hihattomiin paitoihin tai shortseihin ilman että olen jatkuvasti hermostunut siitä miltä näytän muiden silmissä.

Mutta silti.
Jotkut mun ystävistä, ja erityisesti poikaystävä pitävät mua fyysisesti viehättävänä ja mulle satelee läheisiltä kehuja miten olen suloinen, pehmeä, kaunis. Ja niin edelleen. Mä arvostan tätä todella todella paljon, vaikka en itse pysty niitä täysin uskomaan. Tai mä haluaisin uskoa, mutta mun mieli ei anna myöten.
Mitä mä näen, kun katson peiliin. Mä näen pelkkää ihraa. Selluliitti, raskausarvet, oudot ihopoimut, kaksoisleuka. Pyöreät posket, löllyvät käsivarret. Roikkuvat rinnat, pullea vatsa. Mun aivot ei sisäistä sitä että joku voi pitää tätä vartaloa kauniina. Ja se on todella surullista. Oman kehonsa hyväksyminen pitäisi olla jotenkin itsestäänselvyys kun lukee juttuja somessa.

Hassua on se, että kun mä näen itseni kokoisia tai jopa isompia naisia, saatan ajatella lähinnä että vitsi, onpa kaunis ihminen. Tai jopa kadehtia heidän ulkonäköään, suloisuutta ja luontaista kauneutta. Mun on todella vaikeaa ymmärtää mikä pistää mut ajattelemaan juuri itsestäni näin paljon pahaa. Mun olisi ehkä helpompi jopa laihduttaa jos osaisin hyväksyä itseni. Oon umpikujassa itsetuntoni kanssa.

Mä toivon sydämeni pohjasta, että joku päivä näen tässä vartalossa saman mitä esimerkiksi poikaystäväni näkee. Mikä se on, mikä tekee musta kauniin?

Eteenpäin kohti parempaa elämää, life update

Ensimmäistä kertaa tosi pitkään aikaan mä voin oikeesti sanoa että tunnen mun oloni todella onnelliseksi.
Me löydettiin kämppä. Totuus siitä että me muutetaan lähestyy kiitolaukkaa kohti kasvoja ja se tuo aivan valtavaa riemuntunnetta mun rintaan ja perhosia massuun. Myös mun mieliala on valtaisassa noususuhdanteessa just nyt ja oon vähän ehkä huolissani miten mä selviän tästä kaikesta työstä mitä mulla on yhteenmuuton vuoksi tehtävänä.
Mä tahdon uskoa että selviän tästä kunnialla ja voin lyödä sydämeeni papukaijamerkin siitä et oon saavuttanut jotain todella suurta ja ottanut valtavan askeen elämässä eteenpäin. Mulla on luja usko ja tahto siihen että tää on mun onnellisen elämäni ensimmäinen askel. Mä toivon että mä alan viimein toipua.
Olen kuitenkin oppinut varsin selvästi ettei kannata elätellä liikaa toiveita, tai muuten putoaa korkealta ja kovaa. Mut mul on vaan hyvä fiilis. Kun on oikeesti hyvä fiilis ensimmäistä kertaa kuukausiin, silloin saa varmaan vähän tuulettaa.
Voisin itkeä. Tällä kertaa ihan vaan sen vuoksi että oon valtavan onnellinen, mulla on maailman ihanin poikaystävä jonka kanssa muutamme maailman ihanimpaan asuntoon. Loppukesästä meille saattaa tulla pieni koira, joka on myös maailman ihanin. Tää on niin kliseistä että naurattaa, mutta se on myös niin totta että sydän pakahtuu.
Tuntuu kun en ois ikinä tuntenut näin voimakasta iloa. Se on erittäin vapauttavaa raskaiden vuosien jälkeen. Ja mä voisin vaan antaa näppäimistön laulaa, kirjoittaa tältä samalta istumalta kokonaisen romaanin koskien tätä riemun ja vapaudentunnetta.

Blogi saattaa hiljentyä hieman lähikuukausien ajaksi, mutta kaikesta huolimatta.
Kirjoitellaan taas~

Kirjasuosikkeja: Oonko ihan normaali?

Koska mun elämä ei ole ihan älyttömän tapahtumarikasta tällä hetkellä, päätin heti perään tehdä postauksen toisesta suosikkikirjastani jonka olen lukenut jo aikaa sitten. Kuulumisia sen verran vaan että psykalla kovasti työstetään mun paranemista ja käynnissä on ns. hyvä kausi. Eli oikein hyvää mun mittapuulla. 

Asjaan.

Valehtelematta Holly Bournen kynästä lähtöisin oleva Oonko ihan normaali? (Am I normal yet?) on yksi parhaita lukukokemuksia mitä olen käsiini saanut. Kolmen tytön porukan elämästä kertovasta kirjasarjasta on tulossa toinen osa kesällä, ja mun sormet kutkaa päästä siihen jo käsiksi niin pian kun mahdollista.
Sarjan ensimmäinen osa, joka tässä nyt on kyseessä, kertoo 16-vuotiaasta Eviestä joka toipuu vaikeasta OCD:stä, toisinsanoen pakko-oireisesta oireyhtymästä. Kirjan sivuille on siroteltu silloin tällöin paranemispäiväkirjamerkintöjä jotka auttavat huomattavasti näkemään millaista sairastuneen elämä voi olla. Kirjan edetessä seurataan ajoittain jopa normaalilta tuntuvaa 16-vuotiaan elämää, poikajuttuja, koulujuttuja ja itsensä löytämistä, kunnes Evie alkaa huomaamaan yhä enemmän huolestuttavia piirteitä itsessään sairauden kannalta.
Parasta tässä kirjassa on musta se, kuinka hyvin sairaus tuodaan esille kirjassa. Kirjan kirjoittaja Bourne on tehnyt valtavasti nettihakuja ja tutkimuksia sairauteen liittyen ennen kirjoittamista, ja ainakin mun oli todella helppo mielessäni asettua Evien saappaisiin ja kuvitella kuinka pahaa tuhoa sairaus voi tehdä mielelle. Musta yleensäkin on tärkeää poistaa 'stigmoja' liittyen mielenterveyden ongelmiin yleisesti. Toivon että niistä puhuminen olisi tulevaisuudessa yhä vähemmän tabu kuin se on nykyään.
Kirja sisältää myös huomattavan kourallisen feminismiä. Tytöt perustavat 'vanhojenpiikojen' kerhon keskenään ja esittävät kirjassa erittäin voimakkaita mielipiteitä liittyen naisten oikeuksiin. Tietyssä määrin tää oli tosi mielenkiintoista luettavaa ja hyviä pointteja oli, mutta välillä tuli tunne että meneekö tää feminismi nyt hitusen yli. Amber, kolmikon tulisin luonne, oli mun makuun hieman turhan aggressiivinen koskien just tätä feminismiä.

Tääkin kirja oli just sellainen minkä olisin voinut ahmaista yhdeltä istumalta. Kirja oli myös hyvin kihelmöivä ja adrenaliinia nostattava ajoittain. Kerronta on helposti samaistuttava, mistä iso iso plussa. Suosittelisin sitä erityisesti nuorille naisille (miksei pojillekin), joita kiinnostaa jollain lailla mielenterveyteen liittyvät asiat, tai joita nämä asiat jollain tavalla koskettavat.

Kesällä tuleva jatko-osa Mikä kaikki voi mennä pieleen? kertoo Amberin tarinan. Ootan sitä aivan todella valtavalla innolla!
Kirjoitellaan taas~

Kirjasuosikkeja: Eleanor & Park

Oon viime aikoina innostunut lukemisesta yhä enemmän, ja mietin et ois kiva harrastuksen lomassa aloittaa tämmönen pieni sarjankaltainen jossa rustailen ylös mielenkiintoisimpia lukemiani kirjoja. 

Luulin kauemmin et oon ihan saakutin huono lukemaan kun kaikki kirjat jää kesken. Tajusin myöhemmin et se riippuu lähinnä siitä onko kirja mielestäni kiinnostava ja oikeesti lukemisen arvoinen. Sillä jos kohdalle sattuu semmoinen kirja, en pysty lopettamaan lukemista. Parhaassa tapauksessa luen yli 400-sivuisen kirjan kahdessa erässä.

Pitemmittä puheitta, on vissiin aika siirtyä tänkertaseen löytöön.

 

Eleanor & Park , kirjoittajana Rainbow Rowell. Novelli kertoo kutkuttavasti kahden nuoren elämästä 80-luvun puolivälin tienoilla. Eleanor muuttaa paikkakunnalle ja alkaa käymään samaa koulua kuin Park. He tutustuvat sarjakuvaharrastuksen kautta ja pikkuhiljaa nuoret rakastuvat. Eleanorin kotona elämä on kuitenkin aikamoista kaaosta.

Kiinnostuin kirjasta koska sitä oli suositellut yksi mun lempikirjailijoista, John Green, ja yleensäkin koska nuorille suunnatut kirjat viehättävät mua lähes aina. Kirja vastasi odotuksia ja päähenkilöt olivat tosi samaistuttavia. Tykkäsin hirveesti siitä että tapahtumat sijoittuvat nimenomaan 80-luvulle vaikka kirja on kirjoitettu 2010-luvulla. Tuo tosi erilaisen tunnelman kun vertaa nykyiseen nuorisokulttuuriin, etenkin siihen kuinka helppoa kommunikointi on nykyään.
Erityisesti Eleanor oli sellainen hahmo johon samaistuin itse todella vahvasti. Pyöreämpi, ei niin suosittu tyttö joka pukeutuu erikoisemmin. Kirjan hahmot kuvailtiin muutenkin niin hyvin, että jokaisen kasvot pystyin näkemään mielessäni kuin valokuvan.
Itkua tuli pariin otteeseen väännettyä myöskin. Osa kohtauksista oli rankkaa luettavaa, jotkut aiheista olivat todella pysäyttäviä ja pistivät miettimään. Sellaisten kohtausten lukeminen aiheutti valtavia tunnekuohuja.
Liki ainoa seikka mikä mua ärsytti oli Eleanorin asenne ja luonne silloin tällöin. Vaikka toisaalta se kuvastaa lähinnä sellaista mitä jokainen murrosikäinen tyttö jossain vaiheessa edustaa - erittäin huonoa minäkuvaa ja huomionkipeyttä. Eikä se sinänsä ole mikään huono juttu.


Mä suosittelisin tätä kirjaa kaikille jotka nauttii nuortenromaaneista, romantiikasta, draamankaltaisuudesta ja semmoisista kirjoista joiden lukemista on erittäin vaikee lopettaa kesken.

Kirjoitellaan taas piakkoin~

Where is the love

What's wrong with the world, mama
People living like they ain't got no mamas
I think the whole world addicted to the drama
Only attracted to things that'll bring you trauma
Overseas, yeah, we try to stop terrorism
But we still got terrorists here living
In the USA, the big CIA
The Bloods and The Crips and the KKK
But if you only have love for your own race
Then you only leave space to discriminate
And to discriminate only generates hate
And when you hate then you're bound to get irate, yeah
Madness is what you demonstrate
And that's exactly how anger works and operates
Man, you gotta have love just to set it straight
Take control of your mind and meditate
Let your soul gravitate to the love, y'all, y'all
People killin', people dyin'
Children hurt and you hear them cryin'
Can you practice what you preach?
Or would you turn the other cheek?
Father, Father, Father help us
Send some guidance from above
'Cause people got me, got me questioning
Where is the love 

 (Black eyed peas - Where is the love)

Mitä maailmalle on tapahtumassa...?

Tukholman tapahtumien jälkeen haikea fiilis.
Aina sitä ajattelee että me ollaan ihan turvassa, ei meille, ei meidän perheelle, ystäville voi tapahtua mitään pahaa. Niin ajattelee niin kauan kunnes se tulee omalle kohdalle.
Mitä jos hyökkäyksen uhri olisikin ollut joku ystävä? Vaikka vain etäisesti tuttu, se silti sattuisi tosi syvälle. Tiedän varsin hyvin kokemuksesta että ikinä ei sais sanoa 'ei koskaan', koska kukaan meistä ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kukaan meistä ei voi tietää. Se on tosi pelottava ajatus. Mitä jos vaikka viikon päästä terrorismin kohteena olis esimerkiksi Helsingin rautatieasema? Tampereen koskikeskus? Turun laivaterminaalit, tai miksei ihan vaan joku pikkukaupunki mitä kukaan ei osais olettaa iskun kohteeksi.
Mitä jos tapaturman syövereissä olisikin joku läheinen. Vaikka ihan vaan tapahtumapaikan lähellä. Kuinka vitun paljon se vois satuttaa. Ja entä se epätietoisuuden tuska kun ei voi tietää onko kaikki läheiset turvassa vai ei? Jos toivolla ajattelee, toistaiseksi on aika epätodennäköistä että Suomi joutuis iskun kohteeksi. Mut maailma on arvaamaton. Tukholmakin on peruskiva, rauhallinen ja kaunis kaupunki. Ikinä ei voi tietää.
Maailma on pelottava ja petollinen paikka.

Mielialahäiriöiden romantisointi

Taas palailen tähän blogiartikkelin äärelle tunnekuohujen valtaamana.
Ihan ensiks, mitähän mulle kuuluu? Ihan hyvää, sanoisin kenelle tahansa. No siis, on mulla paljon odotettavaa ja iloa elämältä odotettavissa. Uuteen asuntoon päästään muuttamaan varmaan kesäkuun tienoilla ja koiravauvaa odotan kuin kuuta nousevaa. Sinänsä elämä menee ihan ok.
Toinen puoli on taas tää mentaalinen puoli. Kävin tänään taas psykalla että psykan lääkärissä, mä oon nyt sairaslomalla ja sairasloma jatkuu näillä näkymin ainakin tuonne syyskuuhun saakka. Lääkkeitä popsin naamaan kuin karkkeja ja odottelen ihmettä.

Aiheeseen:
Tässä tuli kans ajateltua semmosta että nään tosi paljon etenkin netissä nuoria jotka tahtoisivat itselleen mielialahäiriön, tai sitten se on heistä jotenkin romanttista ja makeeta.. Viiltely on heistä coolia, masentuneet ovat enkeleitä jotka tahtovat takaisin kotiin, itsemurha on jotenkin jees, syömishäiriöiselle sanotaan 'Vitsi, kunpa olisin sun näköinen'. Mä en itse ymmärrä tätä.

Keskeisimmät perkeleet mistä kärsin ovat:
-keskivaikea masennus
-aspergerin oireyhtymä
-itsetuhoinen tausta
-traumaperäinen ahdistushäiriö
-paniikkihäiriö
-mahdollisesti paranoidinen harhaluuloisuushäiriö (ei virallista diagnoosia)
-lisäksi olen kärsinyt psykoosioireilusta

Ja mä voin sanoa ettei tässä oo mitään ihailemisen aihetta. Mä en koe itseäni mitenkään prinsessamaiseksi taruolennoksi joka olisi hyvä esimerkki muille nuorille. Mä tunnen itteni enemmänkin käveleväksi ruumiiksi jota yritetään väkisin saada taas tuntemaan elinvoimaa mutta joka on jo menettänyt toivon.
Jos nää hallusinaatioita ja itsetuhoisuutta palvovat lapset olisivat itse jonkun tämmösen pirulaisen uhreja, mä vaan tiedän että heidän mieli muuttuis heti. Ei kukaan nauti tästä. Mä mieluummin kävisin koulussa, tekisin mitä vaan että voisin elää kuin normistandardien mukainen opiskelija.

Sä et halua kokea tällaisia asioita. Ihan oikeesti.

Vaikkei se ehkä näy ulospäin, mä ja moni muu immeinen ollaan vakavasti sairaita. Ulkopuolisen silmissä se ei näytä yhtään miltään, luokkaa no onneks et oo 'oikeasti sairas'. Mutta kun mä olen. Enkä oo ainoa.
Tää tuntuu hieman kiusalliselta ja hankalalta kirjoittaa tämmöstä tekstiä julkisesti. Mut musta aihe on tuotava jotakin kautta esille. Tää ei vaan voi jatkua tällaisena.
Mietin itse että suuntaisinko tän blogin jatkossa enemmän mielenterveydestä kertovaksi?
En oo hirveän ahkera kirjottelija, sen tiedän, eikä mulla aktiivisia lukijoitakaan ole juuri muita kun omat kaverit. Mut jos tää puheenaihe kantaa johonkin suuntaan, jonkun korviin joka kokee tai on kokenut vastaavia asioita, haluan auttaa.

Kirjoitellaan taas~

Mitä nyt tapahtuu?

Iltaa, kello on 2 aamulla ja mua ei nukuta koska unohdin ottaa melatoniinit mukaan porukoille. Heh.

Jotkut mun läheisistä (ja stalkkereista) jotka on seuranneet mun elämää läheltä taikka kaukaa, ovat varmasti huomanneet etten mä ole voinut kovin hyvin. It's obvious, right? Juuri nyt, mitä oikein tapahtuu?

Tapahtui se että koin ainoaksi vaihtoehdoksi keskeyttää opintoni kokonaan. Näin valoa nurkan takana, että mulla olisi muitakin vaihtoehtoja ja mun voimat eivät vaan tuu riittämään siihen että jaksaisin tätä vielä vuoden. Joten marssin opinto-ohjaajalle ja se oli vähän niinku siinä. Tällä hetkellä

saikuttelen ja helmikuun puolella mulle tehdään työkyvyn arviointi lääkärillä. Siihen asti mennään niinku mennään.

Olo on tosi helpottunut omalta osalta. Suurensuuri järkäle vierähti sydämen päältä, ja se, mitä elämä on tuomassa mun eteeni aiheuttaa erityisiä riemuntirskahduksia mun rintakehään. 

Koulu loppui, vaan kuinkas sitten kävikään?

Tilanne on nyt se että kirjoitin vuokraisännälle sähköpostia, lyhyesti sanottuna son moro mä lähen muualle. Tässä ollaan kuluneen viikon aikana pikkuhiljaa tyhjennelty mun pientä yksiötäni Kouvolassa ja helmikuun loppuun mennessä se ei ole enää mun. Eikä haittaakaan. 

Jonkin aikaa punkkaan porukoillani maaseudulla, mutta se ei ole se paikka mihin mun on tarkoitus jäädä. Minä ja mun poikaystävä muutetaan yhteen.

Me muutetaan yhteen.

Tsiisus, se alkaa olla totta! Musta tulee avovaimo O_O

Ei varmaan jäänyt epäselväksi kuinka HELVETIN onnellinen mä olen tästä muutoksesta! Eli musta tulee muuan etelä-savolaisen paikkakunnan asukas muutaman kuukauden kuluessa. Siellä mulla on paljon paremmat piirit kun täällä Kouvolassa, joten täältä tullaan elämä.

Mä voin pitkästä aikaa sanoa että hei, mä voin ihan hyvin. Totta kai ahdistus on edelleen osa päivittäistä elämää ja stressi on enemmän kun liki, mutta mulla on tunne että tästä selvitään.

Ja oon itse asiassa aika varma siitä. 

Kriisiä kriisin perään, oonko mä laiska vai sairas?

Miksi asia, jonka luulin olevan mun juttu, ei tunnukaan enää multa.
Miksi kaikki muut on parempia mun osaamissa jutuissa kun mie.
Mistä mä löytäisin sen mitä mä osaan erityisen hyvin?
Musta tuntuu etten oikeesti ole 'erityisen hyvä' missään. Olin koulussa (ennen kasiluokkaa) aina se keskiverto, noin seiskan ja kasin oppilas. Olin lahjakkaampi kielissä ja luovissa aineissa, matikassa paljon heikompi kun muut. Jos oisin panostanut niin varmaan päättötokarissa olisi useampi numero joka ylittäisi seiskan.
Mutta en mie vaan jaksanut panostaa. Nykyään jos panostan niin kulutan itteni loppuun, oon just se 'kaikki tai ei mitään' ihminen.
Musta tuntuu taas että oon luovuttamispisteessä koulun suhteen. Oon loputtomassa vuoristoradassa, ensin kapuan ja tähtään niin korkealle kuin mahdollista, teen kaiken täysillä. Sitten väsyn, uuvun ja putoan menestyksen tikkailta. Koulupoissaolojen määrä räjähtää käsiin ahdistuksen ja henkisen uupumuksen vuoksi, pienen levon jälkeen asetan ittelleni taas liian korkeat tavoitteet ja noidankehä on valmis.
Tiivistetysti ahdistuneisuus vaikuttaa mun koulunkäyntiin muutenkin kun koulupoissaolojen kannalta. Musta myös on alkanut tuntumaan, että mahtaako musta olla noudattamaan normaalia arkirytmiä. Useiden läheisten kehotusten ja sanojen perusteella musta alkaa tuntua yhä enemmän siltä että on järkevämpää pistää oma terveys koulun edelle.
Mitään ei oo vielä lyöty lukkoon, mutta tuolle kannalle kallistun päivä päivältä enemmän. Oisko tuolla jossain myös mulle mahdollisuus työllistyä ja päästä ns. normaaliin elämään mukaan, ilman että kulutan itteäni loppuun tai joudun väkisin kärvistelemään koulunpenkillä masennuksesta huolimatta?

Mikä mua harmittaa myös ihan jumalattoman paljon on ihmiset jotka leimaa mut laiskaksi sen takia että en välillä vaan pysty nousemaan sängystä ylös saati muutenkaan pitämään ittestäni huolta.
Jos mä lepään pari päivää kotona jotta jaksan käydä edes suihkussa, kerään voimia useita päiviä siihen että jaksaisin hakea kaupasta ruokaa tai olen viikkoja sairaslomalla lääkärin kehotuksesta, mä en tähän päälle ainakaan toivo tulla leimatuksi laiskaksi ja saamattomaksi lusmuajaksi.
Mä 'syyllistyin' saikkupoissaolojen keräämiseen jo peruskoulussa ja tuolloin mun mielenterveydestä ei tiedetty juuri mitään, joten opettajat, vanhemmat sekä koulukaverit on varmasti epäilleet että 'no se leikkii kipeää että sais vaan löhötä kotona ja pelata pleikkaria'. Mä en itse asiassa vaan uskaltanut sanoa ääneen että oon liian väsynyt, ei siis nukuta vaan mussa on ehkä jotain vikaa.
Nykyään onneksi tiedetään tääkin asia paremmin. Ja oon iloinen siitä että nuorten mielenterveysongelmista on tullut yhä vähemmän ja vähemmän tabu.
Mie toivon että jos vanhemmat tai muut läheiset sattuu huomaamaan että koululainen on vähän enemmän poissa koulusta, voisiko miettiä onko kyse jostain muustakin kun unentarpeesta tai pikkuisesta flunssasta ja mahakivusta? Usein, kuten mullakin, mielenterveysongelmat oli pitkään näkymättömiä ja piilossa, joka johti siihen että tilanne räjähti pahanlaatuisesti käsiin yläasteella.
Eli pliis. Mie en toivo semmoista kenellekään nuorelle.
En tiedä kuinka paljon tästäkään tekstistä saa selkoa, koska mun pää tällä hetkellä on täynnä turhaa roinaa juuri nyt. Mixed feelings are getting all over me.
En osaa myöskään tän sulavammin tätä lopettaa joten kirjoitellaan taas pian!